Entä jos epäonnistun?

Mulla oli tänään yhden kurssin ryhmätyön prese. Ensimmäinen esitelmä täällä, ja eka "esiintyminen" ikinä oikeesti englanniksi. Oon tietty pitänyt esitelmiä enkun tunneilla Suomessa, mutta tää oli mun mielessä ihan toinen juttu. Enkun tunnilla höpötetään jostain diiba daaba aiheesta tyypeille, jotka on itsekin siellä harjoittelemassa kieltä. Täällä me pidettiin akateemiseen kirjallisuuteen pohjautuva esitelmä aiheesta 'Leading with mindfulness' tyypeille, jotka pääosin puhuu englantia äidinkielenään. Mua jännitti hulluna, olin varma että kompastelen sanoissa, lausun kaikki vaikeat tekniset sanat väärin, epäonnistun ja pilaan koko ryhmän duunin. Oon Ausseissa ollessa potenut pelkoa epäonnistumisesta ehkä enemmän kuin ikinä, just nimenomaan kielen takia. Jo ennen tänne saapumista jännitin opiskelua englanniksi ja täällä ollessa oon miettinyt joka ikinen päivä, että uskallanko sanoa jotain, jos sanonkin vaikka väärin.

Epäonnistumisen pelko ajaa suorittamiseen. Kaiken tekee mahdollisimman täydellisesti, ja kun ei sitten epäonnistukaan huokaisee vaan että 'huh, selvisin', ja jatkaa eteenpäin. Ei nauti onnistumisesta, vaan siirtyy jo suorittamaan seuraavaa stressiä aiheuttavaa taskia to do -listalla, ettei vaan epäonnistu siinä sitten. Ja tässä pyörteessä painii niin kauan, että stressi uuvuttaa ja hukuttaa alleen. Tää on niin yleistä, varmasti jokainen tunnistaa tästä itsensä tai jonkun läheisen. Mutta mistä se sitten johtuu, että pelätään epäonnistua? Jokin syvälle sisimpään iskostettu pelko siitä, että näyttää tyhmältä, erottuu joukosta liikaa, joku nauraa tai pitää huonona? Ja sitten sen takia jätetään asioita tekemättä, eikä ehkä koskaan ymmärretä mihin kaikkeen meistä onkaan. Kuinka typerää! Mulla ainakin on tän kanssa niin paljon työstämistä. Mutta miten peloista sitten pääsee eroon?

Faktahan on se, että kukaan ihminen ei oo täydellinen, osaa kaikkea, ja onnistu aina, varsinkaan ensimmäisellä kerralla. Pitää epäonnistua, jotta ymmärtää missä pitää kehittyä ennen kuin voi onnistua. 'Winner is not the one who never fails, but the on who never quits', ja näinhän se on ja kyllähän me ollaan tää kuultu. Mutta se unohtuu niin helposti kaiken stressin ja paineen ja pelon alla. Lasten kasvatuksesta sanotaan, että asioita ja oppeja pitää toistaa, toistaa ja toistaa, että ne iskostuu. Sama pätee varmasti aikuisten oppimiseen, toitotetaan tätä siis: 'Älä pelkää yrittää'. Muistutetaan siitä itseämme jatkuvasti, lakkaamatta.

Mun yks motto elämässä on 'sitä saa mitä tilaa'. Se pätee mun mielestä niin moneen asiaan. Uskon vakaasti siihen, että ihminen joka tekee lakkaamatta töitä tavoitteidensa eteen, saavuttaa ne. Joka jakaa positiivista energiaa ja hyvää fiilistä ympärilleen, saa sitä myös takaisin. Joka katsoo elämää vaaleenpunaisten linssien läpi, näkee kaiken vaaleenpunaisena. Ja jos mieli on harmaa ja synkkä, niin silloin on muuten kaikki ympärilläkin. Ajatusten voima on hurja, ja kun keskittyy johonkin, kiinnittää usein huomiota vain siihen. Jos esimerkiksi esiintyessä kiinnittää huomiota vain siihen ettei vaan mokaisi, todennäköisesti mokaa, tai ei ainakaan onnistu yhtä hyvin kuin silloin, jos kiinnittäisi kaiken huomionsa siihen millaisen viestin/tunnelman haluaa yleisölleen välittää. Mun englannin kielen jännittämisen kohdalla, kun koitan suunnitella jokaista keskustelua etukäteen, kasvatan tästä epäonnistumisen pelosta vaan itsensä toteuttavan ennusteen. Ja mä väitän, että sama juttu on kaikkien epäonnistumisen pelkojen kanssa. Panikoinnin ja murehtimisen sijaan ajatusten fokusointi siihen mitä haluaa antaa tai saavuttaa, on huomattavasti parempi tapa psyykata itsensä siihen minkä tekemistä jännittää.

Ja miten ne ajatukset sitten saa fokusoitua? Mulla toimii simppeli keino, mikä on itseasiassa just sitä, mistä tänään esitelmääkin pidettiin. Mindfulness. Meditointia ja läsnäolon voimaa hehkutetaan niin paljon, että monelle nuo sanat jo aiheuttaa varmaan inhoreaktion. Tai sitten toiset pitää sitä hippihömpötyksenä. Mut syy miks siitä hehkutetaan kuin uskoon tulleena on se, että se toimii. Jo muutaman minuutin keskittyminen hengitykseen ja omaan kehoon auttaa rauhoittamaan pään, kirkastamaan mielen ja kohdistamaan ajatukset. Jo yhdestä kerrasta voi huomata eron, mutta todelliset hyödyt siitä saa irti samalla lailla kuin kehoakin treenatessa; harjoittelemalla säännöllisesti. Ja jos aloittaminen tuntuu vaikeelta, tadaa, teknologia pelastaa. Lataa esim. ilmainen Insight Timer appi, etsi harjoitus mikä sopii sun aikatauluun (lyhyimmät 2min) ja tilanteeseen (aamulla, kesken työpäivän, ennen nukkumaan menoa) ja kuuntele. Ja hengitä. Hengitä, hengitä ja hengitä. Tää ei välttämättä toimi kaikille, mutta moni on kuitenkin löytänyt siitä avun, miksi suosittelen kokeilemaan. Keinoja on kuitenkin monia. Greyn anatomian yhdessä jaksossa Amelia Shepherd seisoi ennen jännittävää leikkausta Supermies-asennossa, jalat tukevasti maassa, kädet nyrkissä lanteilla, rinta rottingilla, katse suunnattuna yläviistoon, ja kertoi tutkimusten todenneen sen auttavan itseluottamukseen. Tätä mä aion vielä joskus myös kokeilla ennen jotain juttua mikä jännittää.

Vielä vikana yks asia mistä on niin paljon hyötyä kun jännittää. Kannustus. Se, kun joku sanoo, että 'Hei, sä oot hyvä. Sä osaat kyllä. Anna mennä' tai vaikka vain nyökkää kannustavasti. Se on niin hyödyllistä! Aina, kun kuuntelen jonkun puhetta tai esitelmää, pyrin katsomaan esiintyjää silmiin ja hymyilemään (huomaan välillä tekeväni tätä myös esim. luennoitsijoille, luulen että se on niistä vähän outoa). Ja esiintyessä itse etsin aina yleisöstä ne kasvot, jotka näyttää ystävällisimmältä ja puhun niille. Jos näät, että joku on epävarma, tai vaikkei edes olisikaan, ja sulla on mahdollisuus sanoa jotain kannustavaa, sano se. Siitä tulee hyvä mieli sille toiselle ja myös takuuvarmasti sulle itselle. Mä selvisin tän päivän esitelmästä kunnialla mm. siksi, että mulla oli huippuryhmä, ja ennen esitelmää kaikki hoki toisilleen 'we got this, you'll do good ey'. <3 Ja esitelmän jälkeen en painanut kirjastoon suorittamaan seuraavaa koulutehtävää, vaan kävin rauhassa kävelyllä hymyilemässä ja nauttimassa siitä, että onnistuin.

Halit,
Laura x

I'm back

Hitsi, miten vaikeelta tää kirjoittamisen aloittaminen tuntuu. Oon pyöritellyt päässäni nyt viikkoja ajatusta bloggaamisesta, mutta ajatellut vaan, että jossain vaiheessa sitten. Tänään päätin, että se vaihe on nyt. Haluan kirjoittaa, koska rakastan kirjoittamista, mutta jotenkin jännittää. Outoa.

Terkkuja Australiasta. Meillä on kohta takana kolme kuukautta elämää täällä pallon toisella puolella, edelleen ei voi kuin ihmetellä ajan kulumisen vauhtia. Kolmessa kuukaudessa ollaan ehditty hyvin asettua aloilleen ja kehittää perusarjen rytmit. Ja siltä elämä täällä jo oikeastaan tuntuukin, perusarjelta. Välillä pitää ihan pysähtyä muistuttamaan itseä silleen "hei, haloo, sä oot Sydneyssä, Australiassa! Paikassa, jossa oot halunnut käydä koko elämäs". Sit taas välillä ympäristö muistuttaa siitä itse, esim. sillon, kun kävelet puiston läpi ja vierestä puusta lähtee lentoon satapäinen parvi valkoisia papukaijoja.

Ja perusarki täällä onkin kyllä kieltämättä aika hyvää. Aurinko paistaa ja ihmiset on iloisia ja sosiaalisia. Käyn luennoilla kampuksella, joka on kaikin puolin upea ja inspiroiva. Meillä on kiva asunto, ja talosta löytyy niin tenniskenttä, uima-allas kuin kuntosalikin. Kouluhommien ohella (jotka tosin usein työllistävät pitkälle iltaan) joogailen, vähän treenailen, kävelen kaupungilla ja nään kavereita. Taskurahaa tienaan vahtimalla ystävän lapsia pari kertaa viikossa. Ja sitä taskurahaa muuten täällä tarvitaan, Sydney on hullun kallis kaupunki. Ruokakauppaan saa upotettua helposti $100 kerralla.

Niin hyvin kuin täällä viihdytäänkin, niin on Australiassa omat haasteensakin. Elämänasenne on täällä paikallisilla aika "laid-back", mikä suomalaiselle järjestelmällisyyteen tottuneelle aiheuttaa välillä harmaita hiuksia. Meidän kämpässä oli esim. vesivahinko kaks päivää muuton jälkeen ja siitä ilmoitettaessa meille ehdotettiin, jos putkimies tulisi vaikka viikon päästä. Vain vaatimalla ja kieltäytymällä maksamasta yhtään mitään kuluja vaurioituneesta lattiasta tai kaapistoista, saatiin putkari paikan päälle kytkemään vedet pois tiskikoneesta, joka oli siihen mennessä jo ehtinyt valuttaa pienen tulvan keittiön lattialle. Viikon päästä tuli koneen huoltajat, jotka ilmoitti ettei voi korjata, pitää hommata uusi. Kahden viikon päästä tästä soitettiin vuokravälitysfirmalle, että koskas se uusi kone on tulossa, kun mitään ei kuulu. Kone saapui siitä kahden viikon päästä, monen puhelun ja sähköpostitiedustelun jälkeen. Edelleen odotetaan uutta rullaverhoa makkarin ikkunaan, tällä hetkellä sen asemaa ajaa suuri taulu, joka roikkuu vanhasta, rikkinäisestä rullaverhosta. Ylipäänsä tuntuu, että täällä ei kauheesti stressailla tai suunnitella. Tällaiselle usein turhankin pedantille, järjestystä rakastavalle perfektionistille Aussien elämän rytmiin sopeutuminen tekee varmasti aika hyvää, vaikka haastavaa onkin.

Kun päätin, että alan taas kirjoittaa blogia, ajattelin ensin, että perustan uuden blogin enkä jatka tätä vanhaa Rakkauspuuskia -blogia. Tän jatkaminen muistuttaa siitä, etten ole kahteen vuoteen kirjoittanut, mikä tuntuu jollain tapaa epäonnistumiselta. Mut eihän se sitä oo. Viimeksi oon kirjoittanut Balilla, koska siellä tuntui siltä, että haluan kirjoittaa. Suomeen päästyä oli pääsykokeisiin lukua, opiskelujen aloittamista ja kaikkea, ja silloin en halunnut. Ja nyt mä haluan taas, eli kirjoitan niin kauan kuin huvittaa ja mulla on jotain sanottavaa. Miettikää, että tommostakin ihminen miettii ja stressaa,  ihan kuin blogin kirjoittaminen olis joku velvollisuus ja sitä joku vaatis.

Epäonnistumisen pelko onkin eka juttu, mistä mä tänne kirjoitan. Heti huomenna, koska nyt mä menen nukkumaan.

Kauniita unia!

x Laura